Job 41

 Så oförvägen är ingen, att han törs reta denne.  Vem vågar då sätta sig upp mot mig själv?

Taidatkos vetää Leviatanin ongella, ja sitoa hänen kielensä nuoralla?

 Vem har först givit mig något, som jag alltså bör betala igen?  Mitt är ju allt vad som finnes under himmelen.

Taidatkos panna ongen hänen sierameensa, ja hänen leukaluunsa pistää naskalilla lävitse?

 Jag vill ej höra upp att tala om hans lemmar,  om huru väldig han är, och huru härligt han är danad.

Luuletkos, että hän sinua paljon rukoilee, ja liehakoitsee sinun edessäs?

 Vem mäktar rycka av honom hans pansar?  Vem vågar sig in mellan hans käkars par?

Luuletkos, että hän tekee liiton sinun kanssas, saadakses häntä alinomaiseksi orjakses?

 Hans gaps dörrar, vem vill öppna dem?  Runtom hans tänder bor ju förskräckelse.

Taidatkos leikitä hänen kanssansa niinkuin linnun kanssa, eli sitoa hänen sinun piikais sekaan?

 Stolta sitta på honom sköldarnas rader;  hopslutna äro de med fast försegling.

Luuletkos hänen kumppaneilta leikattaman, jaettaa kauppamiehille.

 Tätt fogar sig den ena intill den andra,  icke en vindfläkt tränger in mellan dem.

Taidatkos täyttää koko verkkohuoneen hänen nahallansa, eli kalamiesten kokkoin hänen päällänsä.

 Var och en håller ihop med den nästa,  de gripa in i varandra och skiljas ej åt.

Koska sinä häneen rupeet kädelläs, niin muista, ettäs tulet sotaan, josta et sinä mitään voita.

 När han fnyser, strålar det av ljus;  hans blickar äro såsom morgonrodnadens ögonbryn.

Katso, hänen toivonsa pettää hänen; sillä koska hän hänen näkee, mukeltaneeko hän pois?

 Bloss fara ut ur hans gap,  eldgnistor springa fram därur.

Ei ole niin rohkiaa, kuin tohtii hänen herättää: kuka siis seisoo minun edessäni?

 Från hans näsborrar utgår rök  såsom ur en sjudande panna på bränslet.

Kuka on minulle jotakin ennen antanut, että minä sen hänelle maksaisin? Minun ovat kaikki, mitä kaikkein taivasten alla on.

 Hans andedräkt framgnistrar eldkol,  och lågor bryta fram ur hans gap.

Minun täytyy puhua kuinka suuri, kuinka väkevä ja kuinka kaunis hän on.

 På hans hals har kraften sin boning,  och framför honom stapplar försagdhet.

Kuka riisuu hänen vaatteensa? Kuka tohtii ruveta hänen hampaisiinsa?

 Själva det veka på hans buk är ett stadigt fogverk,  det sitter orubbligt, såsom gjutet på honom.

Kuka voi avata hänen leukaluunsa, jotka ovat hirmuiset hänen hammastensa ympäri?

 Hans hjärta är fast såsom sten,  fast såsom bottenstenen i kvarnen.

Hänen suomuksensa ovat pulskiat, kiinnitetyt toinen toiseensa, niinkuin sinetti.

 När han reser sig, bäva hjältar,  av ångest mista de all sans.

Yksi on kiinni toisessa, niin ettei tuuli pääse lävitse.

 Angripes han med ett svärd, så håller det ej stånd,  ej heller spjut eller pil eller pansar.

Ne ovat kiinni toinen toisessansa ja pysyvät yhdessä, ettei heitä taideta eroittaa.

 Han aktar järn såsom halm  och koppar såsom murket trä.

Hänen aivastamisestansa kiiltää valkeus, ja hänen silmänsä ovat niinkuin aamuruskon silmälaudat.

 Bågskott skrämma honom ej bort,  slungstenar förvandlas för honom till strå;

Hänen sunstansa käyvät tulisoitot ulos, ja tuliset kipinät sinkoilevat.

 ja, stridsklubbor aktar han såsom strå,  han ler åt rasslet av lansar.

Hänen sieraimistansa käy ulos savu, niinkuin kiehuvasta padasta ja kattilasta.

 På sin buk bär han skarpa eggar,  spår såsom av en tröskvagn ristar han i dyn.

Hänen henkensä on niinkuin tulinen hiili, ja hänen suustansa käy liekki ulos.

 Han gör djupet sjudande som en gryta,  likt en salvokokares kittel förvandlar han vattnet.

Hänen kaulansa on vahva; ja se on hänen ilonsa, kuin hän tekee jotakin vahinkoa.

 Bakom honom strålar vägen av ljus,  djupet synes bära silverhår.

Hänen lihansa jäsenet ovat kiinni toinen toisessansa, ne ovat hänessä kiinni, ettei hän liikuteta.

 Ja, på jorden finnes intet som är honom likt,  otillgänglig för fruktan skapades han.

Hänen sydämensä on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllyn kivi.

 På allt vad högt är ser han med förakt,  konung är han över alla stolta vilddjur.

Kuin hän korottaa itsensä, niin väkevät peljästyvät; kuin hän joutuu edes, niin ei siellä armoa ole.

Jos hänen tykönsä mennään miekalla eli keihäällä, aseilla eli haarniskoilla, niin ei hän itsiänsä liikuta.

Ei hän rautaa tottele enempi kuin kortta, eikä vaskea enempi kuin lahopuuta.

Ei häntä nuolet karkota, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat.

Vasara on hänen edssänsä niinkuin korsi; hän pilkkaa liehuvia keihäitä.

Ja hän taitaa maata terävällä kivellä, hän makaa terävällä niinkuin sontatunkiolla.

Hän saattaa syvän meren kiehumaan niinkuin padan, ja liikuttaa yhteen niinkuin voiteen.

Hänen jälkeensä polku valkenee; hän tekee syvyydet sangen harmaaksi.

Ei ole maalla hänen vertaistansa; hän on tehty pelkäämättömäksi.

Hän katsoo kaikki korkiat ylön; hän on kaikkein ylpeiden kuningas.