Job 29

Jób pedig folytatá az ő beszédét, és monda:

Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:

Oh, vajha olyan volnék, mint a hajdani hónapokban, a mikor Isten őrzött engem!

Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,

Mikor az ő szövétneke fénylett fejem fölött, *s* világánál jártam a setétet;

Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,

A mint java-korom napjaiban valék, a mikor Isten gondossága borult sátoromra!

Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;

Mikor még a Mindenható velem volt, *és* körültem voltak gyermekeim;

Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;

Mikor lábaimat *édes* tejben mostam, és mellettem a szikla olajpatakokat ontott;

Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;

Mikor a kapuhoz mentem, fel a városon; a köztéren székemet fölállítám:

Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;

Ha megláttak az ifjak, félrevonultak, az öregek is fölkeltek *és *állottak.

Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,

A fejedelmek abbahagyták a beszédet, és tenyeröket szájukra tették.

Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,

A főemberek szava elnémult, és nyelvök az ínyökhöz ragadt.

Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.

Mert a mely fül hallott, boldognak mondott engem, és a mely szem látott, bizonyságot tett én felőlem.

Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.

Mert megmentém a kiáltozó szegényt, és az árvát, a kinek nem volt segítsége.

Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.

A veszni indultnak áldása szállt reám, az özvegynek szívét megörvendeztetém.

Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.

Az igazságot magamra öltém és az is magára ölte engem; palást és süveg gyanánt volt az én ítéletem.

Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.

A vaknak én szeme valék, és a sántának lába.

Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.

A szűkölködőknek én atyjok valék, az ismeretlennek ügyét is jól meghányám-vetém.

Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.

Az álnoknak zápfogait kitördösém, és fogai közül a prédát kiütém vala.

Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,

Azt gondoltam azért: fészkemmel veszek el, és mint a homok, megsokasodnak napjaim.

Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.

Gyökerem a víznek nyitva lesz, és ágamon hál meg a harmat.

Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.

Dicsőségem megújul velem, és kézívem erősebbé lesz kezemben.

Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.

Hallgattak és figyeltek reám, és elnémultak az én tanácsomra.

He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.

Az én szavaim után nem szóltak többet, *s harmatként* hullt rájok beszédem.

Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.

Mint az esőre, úgy vártak rám, és szájukat tátották, mint tavaszi záporra.

He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.

Ha rájok mosolyogtam, nem bizakodtak el, és arczom derüjét nem sötétíték be.

Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.

*Örömest* választottam útjokat, mint főember ültem *ott;* úgy laktam *ott,* mint király a hadseregben, mint a ki bánkódókat vigasztal.

Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.