Job 30

Most pedig nevetnek rajtam, a kik fiatalabbak nálam a kiknek atyjokat az én juhaimnak komondorai közé sem számláltam volna.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

Mire való lett volna nékem még kezök ereje is? Rájok nézve a vénség elveszett!

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

Szükség és éhség miatt összeaszottak, a kik a kopár földet futják, a sötét, sivatag pusztaságot.

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

A kik keserű füvet tépnek a bokor mellett, és rekettyegyökér a kenyerök.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

Az emberek közül kiűzik őket, úgy hurítják őket, mint a tolvajt.

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

Félelmetes völgyekben kell lakniok, a földnek és szikláknak hasadékaiban.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

A bokrok között ordítanak, a csalánok alatt gyülekeznek.

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

Esztelen legények, sőt becstelen fiak, a kiket kivertek az országból.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

És most ezeknek lettem gúnydalává, nékik levék beszédtárgyuk!

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

Útálnak engem, messze távoznak tőlem, és nem átalanak pökdösni előttem.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

Sőt leoldják kötelöket és bántalmaznak engem, és a zabolát előttem kivetik.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

Jobb felől ifjak támadnak ellenem, gáncsot vetnek lábaimnak, és ösvényt törnek felém, hogy megrontsanak.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

Az én útamat elrontják, romlásomat öregbítik, nincsen segítség ellenök.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

Mint valami széles résen, úgy rontanak elő, pusztulás között hömpölyögnek *ide.*

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

Rettegések fordultak ellenem, mint vihar űzik el tisztességemet, boldogságom eltünt, mint a felhő.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

Mostan azért enmagamért ontja ki magát lelkem; nyomorúságnak napjai fognak meg engem.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

Az éjszaka meglyuggatja csontjaimat bennem, és nem nyugosznak az én inaim.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

A sok erőlködés miatt elváltozott az én ruházatom; úgy szorít engem, mint a köntösöm galléra.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

A sárba vetett engem, hasonlóvá lettem porhoz és hamuhoz.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

Kiáltok hozzád, de nem felelsz; megállok és *csak* nézel reám!

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

Kegyetlenné változtál irántam; kezed erejével harczolsz ellenem.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

Felemelsz, szélnek eresztesz engem, és széttépsz engem a viharban.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

Hiszen tudtam, hogy visszatérítesz engem a halálba, és a minden élő gyülekező házába;

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

De a roskadóban levő ne nyujtsa-é ki kezét? Avagy ha veszendőben van, ne kiáltson-é segítségért?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

Avagy nem sírtam-é azon, a kinek kemény napja volt; a szűkölködő miatt nem volt-é lelkem szomorú?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

Bizony jót reméltem és rossz következék, világosságot vártam és homály jöve.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

Az én bensőm forr és nem nyugoszik; megrohantak engem a nyomorúságnak napjai.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

Feketülten járok, de nem a nap hősége miatt; felkelek a gyülekezetben *és* kiáltozom.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

Atyjok fiává lettem a sakáloknak, és társokká a strucz madaraknak.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

Bőröm feketül*ten hámlik le* rólam, és csontom elég a hőség miatt.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

Hegedűm sírássá változék, sípom pedig jajgatók szavává.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.