Job 29

Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:

Jób pedig folytatá az ő beszédét, és monda:

Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,

Oh, vajha olyan volnék, mint a hajdani hónapokban, a mikor Isten őrzött engem!

Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,

Mikor az ő szövétneke fénylett fejem fölött, *s* világánál jártam a setétet;

Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;

A mint java-korom napjaiban valék, a mikor Isten gondossága borult sátoromra!

Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;

Mikor még a Mindenható velem volt, *és* körültem voltak gyermekeim;

Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;

Mikor lábaimat *édes* tejben mostam, és mellettem a szikla olajpatakokat ontott;

Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;

Mikor a kapuhoz mentem, fel a városon; a köztéren székemet fölállítám:

Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,

Ha megláttak az ifjak, félrevonultak, az öregek is fölkeltek *és *állottak.

Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,

A fejedelmek abbahagyták a beszédet, és tenyeröket szájukra tették.

Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.

A főemberek szava elnémult, és nyelvök az ínyökhöz ragadt.

Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.

Mert a mely fül hallott, boldognak mondott engem, és a mely szem látott, bizonyságot tett én felőlem.

Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.

Mert megmentém a kiáltozó szegényt, és az árvát, a kinek nem volt segítsége.

Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.

A veszni indultnak áldása szállt reám, az özvegynek szívét megörvendeztetém.

Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.

Az igazságot magamra öltém és az is magára ölte engem; palást és süveg gyanánt volt az én ítéletem.

Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.

A vaknak én szeme valék, és a sántának lába.

Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.

A szűkölködőknek én atyjok valék, az ismeretlennek ügyét is jól meghányám-vetém.

Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,

Az álnoknak zápfogait kitördösém, és fogai közül a prédát kiütém vala.

Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.

Azt gondoltam azért: fészkemmel veszek el, és mint a homok, megsokasodnak napjaim.

Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.

Gyökerem a víznek nyitva lesz, és ágamon hál meg a harmat.

Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.

Dicsőségem megújul velem, és kézívem erősebbé lesz kezemben.

He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.

Hallgattak és figyeltek reám, és elnémultak az én tanácsomra.

Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.

Az én szavaim után nem szóltak többet, *s harmatként* hullt rájok beszédem.

He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.

Mint az esőre, úgy vártak rám, és szájukat tátották, mint tavaszi záporra.

Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.

Ha rájok mosolyogtam, nem bizakodtak el, és arczom derüjét nem sötétíték be.

Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.

*Örömest* választottam útjokat, mint főember ültem *ott;* úgy laktam *ott,* mint király a hadseregben, mint a ki bánkódókat vigasztal.