Job 30

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

Most pedig nevetnek rajtam, a kik fiatalabbak nálam a kiknek atyjokat az én juhaimnak komondorai közé sem számláltam volna.

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

Mire való lett volna nékem még kezök ereje is? Rájok nézve a vénség elveszett!

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

Szükség és éhség miatt összeaszottak, a kik a kopár földet futják, a sötét, sivatag pusztaságot.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

A kik keserű füvet tépnek a bokor mellett, és rekettyegyökér a kenyerök.

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

Az emberek közül kiűzik őket, úgy hurítják őket, mint a tolvajt.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

Félelmetes völgyekben kell lakniok, a földnek és szikláknak hasadékaiban.

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

A bokrok között ordítanak, a csalánok alatt gyülekeznek.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

Esztelen legények, sőt becstelen fiak, a kiket kivertek az országból.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

És most ezeknek lettem gúnydalává, nékik levék beszédtárgyuk!

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

Útálnak engem, messze távoznak tőlem, és nem átalanak pökdösni előttem.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

Sőt leoldják kötelöket és bántalmaznak engem, és a zabolát előttem kivetik.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

Jobb felől ifjak támadnak ellenem, gáncsot vetnek lábaimnak, és ösvényt törnek felém, hogy megrontsanak.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

Az én útamat elrontják, romlásomat öregbítik, nincsen segítség ellenök.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

Mint valami széles résen, úgy rontanak elő, pusztulás között hömpölyögnek *ide.*

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

Rettegések fordultak ellenem, mint vihar űzik el tisztességemet, boldogságom eltünt, mint a felhő.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

Mostan azért enmagamért ontja ki magát lelkem; nyomorúságnak napjai fognak meg engem.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

Az éjszaka meglyuggatja csontjaimat bennem, és nem nyugosznak az én inaim.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

A sok erőlködés miatt elváltozott az én ruházatom; úgy szorít engem, mint a köntösöm galléra.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

A sárba vetett engem, hasonlóvá lettem porhoz és hamuhoz.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

Kiáltok hozzád, de nem felelsz; megállok és *csak* nézel reám!

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

Kegyetlenné változtál irántam; kezed erejével harczolsz ellenem.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

Felemelsz, szélnek eresztesz engem, és széttépsz engem a viharban.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

Hiszen tudtam, hogy visszatérítesz engem a halálba, és a minden élő gyülekező házába;

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

De a roskadóban levő ne nyujtsa-é ki kezét? Avagy ha veszendőben van, ne kiáltson-é segítségért?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

Avagy nem sírtam-é azon, a kinek kemény napja volt; a szűkölködő miatt nem volt-é lelkem szomorú?

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

Bizony jót reméltem és rossz következék, világosságot vártam és homály jöve.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

Az én bensőm forr és nem nyugoszik; megrohantak engem a nyomorúságnak napjai.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

Feketülten járok, de nem a nap hősége miatt; felkelek a gyülekezetben *és* kiáltozom.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

Atyjok fiává lettem a sakáloknak, és társokká a strucz madaraknak.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

Bőröm feketül*ten hámlik le* rólam, és csontom elég a hőség miatt.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.

Hegedűm sírássá változék, sípom pedig jajgatók szavává.