Job 29

Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:

En Job ging voort zijn spreuk op te heffen, en zeide:

Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,

Och, of ik ware, gelijk in de vorige maanden, gelijk in de dagen, toen God mij bewaarde!

Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,

Toen Hij Zijn lamp deed schijnen over mijn hoofd, en ik bij Zijn licht de duisternis doorwandelde;

Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;

Gelijk als ik was in de dagen mijner jonkheid, toen Gods verborgenheid over mijn tent was;

Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;

Toen de Almachtige nog met mij was, en mijn jongens rondom mij;

Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;

Toen ik mijn gangen wies in boter, en de rots bij mij oliebeken uitgoot;

Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;

Toen ik uitging naar de poort door de stad, toen ik mijn stoel op de straat liet bereiden.

Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,

De jongens zagen mij, en verstaken zich, en de stokouden rezen op en stonden.

Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,

De oversten hielden de woorden in, en leiden de hand op hun mond.

Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.

De stem der vorsten verstak zich, en hun tong kleefde aan hun gehemelte.

Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.

Als een oor mij hoorde, zo hield het mij gelukzalig; als mij een oog zag, zo getuigde het van mij.

Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.

Want ik bevrijdde den ellendige, die riep, en den wees, die geen helper had.

Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.

De zegen desgenen, die verloren ging, kwam op mij; en het hart der weduwe deed ik vrolijk zingen.

Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.

Ik bekleedde mij met gerechtigheid, en zij bekleedde mij; mijn oordeel was als een mantel en vorstelijke hoed.

Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.

Den blinden was ik tot ogen, en den kreupelen was ik tot voeten.

Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.

Ik was den nooddruftigen een vader; en het geschil, dat ik niet wist, dat onderzocht ik.

Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,

En ik verbrak de baktanden des verkeerden, en wierp den roof uit zijn tanden.

Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.

En ik zeide: Ik zal in mijn nest den geest geven, en ik zal de dagen vermenigvuldigen als het zand.

Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.

Mijn wortel was uitgebreid aan het water, en dauw vernachtte op mijn tak.

Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.

Mijn heerlijkheid was nieuw bij mij, en mijn boog veranderde zich in mijn hand.

He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.

Zij hoorden mij aan, en wachtten, en zwegen op mijn raad.

Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.

Na mijn woord spraken zij niet weder, en mijn rede drupte op hen.

He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.

Want zij wachtten naar mij, gelijk naar den regen, en sperden hun mond open, als naar den spaden regen.

Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.

Lachte ik hun toe, zij geloofden het niet; en het licht mijns aangezichts deden zij niet nedervallen.

Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.

Verkoos ik hun weg, zo zat ik bovenaan, en woonde als een koning onder de benden, als een, die treurigen vertroost.