Job 29

Og Job blev ved å fremføre sin visdomstale og sa:

Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:

Å, om jeg hadde det som i fordums måneder, som i de dager da Gud vernet om mig,

Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,

da hans lampe skinte over mitt hode, da jeg ved hans lys vandret gjennem mørket,

Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,

slik som jeg hadde det i min modne manndoms dager, da Guds vennskap hvilte over mitt telt,

Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;

da den Allmektige ennu var med mig, og jeg hadde mine barn omkring mig,

Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;

da mine føtter badet sig i melk, og berget ved mitt hus lot bekker av olje strømme frem!

Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;

Når jeg gikk op til porten i byen og inntok mitt sete på torvet,

Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;

da drog de unge sig unda ved synet av mig, og de gråhårede reiste sig og blev stående;

Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,

høvdinger lot være å tale og la hånden på sin munn;

Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,

de fornemme tidde stille, og deres tunge blev hengende ved ganen.

Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.

Enhver som hørte om mig, priste mig lykkelig, og hver den som så mig, gav mig lovord.

Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.

For jeg berget armingen som ropte om hjelp, og den farløse som ingen hjelper hadde.

Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.

Den som var sin undergang nær, velsignet mig, og enkens hjerte fikk jeg til å juble.

Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.

Jeg klædde mig i rettferdighet, og den opslo sin bolig i mig; rettsinn bar jeg som kappe og hue.

Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.

Øine var jeg for den blinde, og føtter var jeg for den halte.

Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.

En far var jeg for de fattige, og ukjente folks sak gransket jeg.

Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.

Jeg knuste den urettferdiges kjever og rev byttet bort fra hans tenner.

Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,

Jeg tenkte da: I mitt rede skal jeg få dø, og mine dager skal bli tallrike som sand.

Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.

Min rot skal ligge åpen for vann, og nattens dugg skal falle på mine grener.

Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.

Min ære blir alltid ny, og min bue forynges i min hånd.

Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.

Mig hørte de på, de ventet og lyttet i taushet til mitt råd.

He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.

Når jeg hadde talt, tok de ikke til orde igjen, og min tale dryppet ned over dem.

Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.

De ventet på min tale som på regn, de åpnet sin munn som for vårregn.

He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.

Når de var motløse, smilte jeg til dem, og mitt åsyns lys kunde de ikke formørke.

Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.

Fikk jeg lyst til å gå til dem, da satt jeg der som høvding og tronte som en konge i sin krigerskare, lik en som trøster de sørgende.

Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.