Job 29

Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:

Åter hov Job upp sin röst och kvad:

Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,

 Ack att jag vore såsom i forna månader,  såsom i de dagar då Gud gav mig sitt beskydd,

Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,

 då hans lykta sken över mitt huvud  och jag vid hans ljus gick fram genom mörkret!

Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;

 Ja, vore jag såsom i min mognads dagar,  då Guds huldhet vilade över min hydda,

Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;

 då ännu den Allsmäktige var med mig  och mina barn stodo runt omkring mig,

Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;

 då mina fötter badade i gräddmjölk  och klippan invid mig göt ut bäckar av olja!

Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;

 När jag då gick upp till porten i staden  och intog mitt säte på torget,

Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,

 då drogo de unga sig undan vid min åsyn,  de gamla reste sig upp och blevo stående.

Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,

 Då höllo hövdingar tillbaka sina ord  och lade handen på munnen;

Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.

 furstarnas röst ljöd då dämpad,  och deras tunga lådde vid gommen.

Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.

 Ja, vart öra som hörde prisade mig då säll,  och vart öga som såg bar vittnesbörd om mig;

Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.

 ty jag räddade den betryckte som ropade,  och den faderlöse, den som ingen hjälpare hade.

Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.

 Den olyckliges välsignelse kom då över mig,  och änkans hjärta uppfyllde jag med jubel.

Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.

 I rättfärdighet klädde jag mig, och den var såsom min klädnad;  rättvisa bar jag såsom mantel och huvudbindel.

Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.

 Ögon blev jag då åt den blinde,  och fötter var jag åt den halte.

Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.

 Jag var då en fader för de fattiga,  och den okändes sak redde jag ut.

Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,

 Jag krossade den orättfärdiges käkar  och ryckte rovet undan hans tänder.

Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.

 Jag tänkte då: »I mitt näste skall jag få dö,  mina dagar skola bliva många såsom sanden.

Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.

 Min rot ligger ju öppen för vatten,  och i min krona faller nattens dagg.

Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.

 Min ära bliver ständigt ny,  och min båge föryngras i min hand.»

He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.

 Ja, på mig hörde man då och väntade,  man lyssnade under tystnad på mitt råd.

Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.

 Sedan jag hade talat, talade ingen annan;  såsom ett vederkvickande flöde kommo mina ord över dem.

He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.

 De väntade på mig såsom på regn,  de iade upp sina munnar såsom efter vårregn.

Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.

 När de misströstade, log jag emot dem,  och mitt ansiktes klarhet kunde de icke förmörka.

Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.

 Täcktes jag besöka dem, så måste jag sitta främst;  jag tronade då såsom en konung i sin skara,  lik en man som har tröst för de sörjande.