Job 30

 Och nu le de åt mig,  människor som äro yngre till åren än jag,  män vilkas fäder jag aktade ringa,  ja, ej ens hade velat sätta bland mina vallhundar.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

 Vad skulle de också kunna gagna mig med sin hjälp,  dessa människor som sakna all manlig kraft?

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

 Utmärglade äro de ju av brist och svält;  de gnaga sin föda av torra öknen,  som redan i förväg är öde och ödslig.

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

 Saltörter plocka de där bland snåren,  och ginströtter är vad de hava till mat.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

 Ur människors samkväm drives de ut,  man ropar efter dem såsom efter tjuvar.

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

 I gruvliga klyftor måste de bo,  i hålor under jorden och i bergens skrevor.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

 Bland snåren häva de upp sitt tjut,  under nässlor ligga de skockade,

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

 en avföda av dårar och ärelöst folk,  utjagade ur landet med hugg och slag.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

 Och för sådana har jag nu blivit en visa,  de hava mig till ämne för sitt tal;

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

 med avsky hålla de sig fjärran ifrån mig,  de hava ej försyn för att spotta åt mig.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

 Nej, mig till plåga, lossa de alla band,  alla tyglar kasta de av inför mig.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

 Invid min högra sida upphäver sig ynglet;  mina fötter vilja de stöta undan.  De göra sig vägar som skola leda till min ofärd.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

 Stigen framför mig hava de rivit upp.  De göra sitt bästa till att fördärva mig,  de som dock själva äro hjälplösa.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

 Såsom genom en bred rämna bryta de in;  de vältra sig fram under murarnas brak.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

 Förskräckelser välvas ned över mig.  Såsom en storm bortrycka de min ära,  och såsom ett moln har min välfärd farit bort.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

 Och nu utgjuter sig min själ inom mig,  eländesdagar hålla mig fast.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

 Natten bortfräter benen i min kropp,  och kvalen som gnaga mig veta ej av vila.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

 Genom övermäktig kraft har mitt kroppshölje blivit vanställt,  såsom en livklädnad hänger det omkring mig.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

 I orenlighet har jag blivit nedstjälpt,  och själv är jag nu lik stoft och aska.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

 Jag ropar till dig, men du svarar mig icke;  jag står här, men de bespejar mig allenast.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

 Du förvandlas för mig till en grym fiende,  med din starka hand ansätter du mig.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

 Du lyfter upp mig i stormvinden och för mig hän,  och i bruset låter du mig försmälta av ångest.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

 Ja, jag förstår att du vill föra mig till döden,  till den boning dit allt levande församlas.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

 Men skulle man vid sitt fall ej få sträcka ut handen,  ej ropa efter hjälp, när ofärd har kommit?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

 Grät jag ej själv över den som hade hårda dagar,  och ömkade sig min själ ej över den fattige?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

 Se, jag väntade mig lycka, men olycka kom;  jag hoppades på ljus, men mörker kom.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

 Därför sjuder mitt innersta och får ingen ro,  eländesdagar hava ju mött mig.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

 Med mörknad hud går jag, fastän ej bränd av solen;  mitt i församlingen står jag upp och skriar.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

 En broder har jag blivit till schakalerna,  och en frände är jag vorden till strutsarna.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

 Min hud har svartnat och lossnat från mitt kött,  benen i min kropp äro förbrända av hetta.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

 I sorgelåt är mitt harpospel förbytt,  mina pipors klang i högljudd gråt.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.