Job 17

“Yaşama gücüm tükendi, günlerim kısaldı, Mezar gözlüyor beni.

Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.

Çevremi alaycılar kuşatmış, Gözümü onların aşağılamasıyla açıp kapıyorum.

En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.

“Ey Tanrı, kefilim ol kendine karşı, Başka kim var bana güvence verecek?

Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?

Çünkü onların aklını anlayışa kapadın, Bu yüzden onları zafere kavuşturmayacaksın.

Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.

Para için dostlarını satan adamın Çocuklarının gözünün feri söner.

Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.

“Tanrı beni insanların diline düşürdü, Yüzüme tükürmekteler.

Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.

Kederden gözümün feri söndü, Kollarım bacaklarım çırpı gibi.

Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.

Dürüst insanlar buna şaşıyor, Suçsuzlar tanrısızlara saldırıyor.

Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.

Doğrular kendi yolunu tutuyor, Elleri temiz olanlar gittikçe güçleniyor.

Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.

“Ama siz, hepiniz gelin yine deneyin! Aranızda bir bilge bulamayacağım.

Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.

Günlerim geçti, tasarılarım, Dileklerim suya düştü.

Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,

Bu insanlar geceyi gündüze çeviriyorlar, Karanlığa ‘Işık yakındır’ diyorlar.

Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.

Ölüler diyarını evim diye gözlüyorsam, Yatağımı karanlığa seriyorsam,

Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt.

Çukura ‘Babam’, Kurda ‘Annem, kızkardeşim’ diyorsam,

Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.

Umudum nerede? Kim benim için umut görebilir?

Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?

Umut benimle ölüler diyarına mı inecek? Toprağa birlikte mi gireceğiz?”

Hautaan se menee, ja makaa minun kanssani mullassa.