Job 7

Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

“Yeryüzünde insan yaşamı savaşı andırmıyor mu, Günleri gündelikçinin günlerinden farklı mı?

Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

Gölgeyi özleyen köle, Ücretini bekleyen gündelikçi gibi,

Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

Miras olarak bana boş aylar verildi, Payıma sıkıntılı geceler düştü.

Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Yatarken, ‘Ne zaman kalkacağım’ diye düşünüyorum, Ama gece uzadıkça uzuyor, Gün doğana dek dönüp duruyorum.

Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Bedenimi kurt, kabuk kaplamış, Çatlayan derimden irin akıyor.

Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

“Günlerim dokumacının mekiğinden hızlı, Umutsuz tükenmekte.

Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Ey Tanrı, yaşamımın bir soluk olduğunu anımsa, Gözüm bir daha mutluluk yüzü görmeyecek.

Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Şu anda bana bakan gözler bir daha beni görmeyecek, Senin gözlerin üzerimde olacak, Ama ben yok olacağım.

Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

Bir bulutun dağılıp gitmesi gibi, Ölüler diyarına inen bir daha çıkmaz.

Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

Bir daha evine dönmez, Bulunduğu yer artık onu tanımaz.

Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

“Bu yüzden sessiz kalmayacak, İçimdeki sıkıntıyı dile getireceğim; Canımın acısıyla yakınacağım.

Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Ben deniz ya da deniz canavarı mıyım ki, Başıma bekçi koydun?

Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

Yatağım beni rahatlatır, Döşeğim acılarımı dindirir diye düşündüğümde,

Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

Beni düşlerle korkutuyor, Görümlerle yıldırıyorsun.

Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

Öyle ki, boğulmayı, Ölmeyi şu yaşama yeğliyorum.

Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Yaşamımdan tiksiniyor, Sonsuza dek yaşamak istemiyorum; Çek elini benden, çünkü günlerimin anlamı kalmadı.

Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

[] “İnsan ne ki, onu büyütesin, Üzerinde kafa yorasın,

Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

Her sabah onu yoklayasın, Her an onu sınayasın?

Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Gözünü üzerimden hiç ayırmayacak mısın, Tükürüğümü yutacak kadar bile beni rahat bırakmayacak mısın?

Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Günah işledimse, ne yaptım sana, Ey insan gözcüsü? Niçin beni kendine hedef seçtin? Sana yük mü oldum?

Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.

Niçin isyanımı bağışlamaz, Suçumu affetmezsin? Çünkü yakında toprağa gireceğim, Beni çok arayacaksın, ama ben artık olmayacağım.”