Job 17

Dýchání mé ruší se, dnové moji hynou, hrobu blízký jsem.

Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.

Jistě posměvači jsou u mne, a pro jejich mne kormoucení nepřichází ani sen na oči mé.

En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.

Postav mi, prosím, rukojmě za sebe; kdo jest ten, nechť mi na to ruky podá.

Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?

Nebo srdce jejich přikryl jsi, aby nerozuměli, a protož jich nepovýšíš.

Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.

Kdož pochlebuje bližním, oči synů jeho zhynou.

Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.

Jistě vystavil mne za přísloví lidem, a za divadlo všechněm,

Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.

Tak že pro žalost pošly oči mé, a oudové moji všickni stínu jsou podobni.

Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.

Užasnouť se nad tím upřímí, a však nevinný proti pokrytci vždy se zsilovati bude.

Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.

Přídržeti se bude, pravím, spravedlivý cesty své, a ten, jenž jest čistých rukou, posilní se více.

Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.

Tolikéž i vy všickni obraťte se, a poďte, prosím; neboť nenacházím mezi vámi moudrého.

Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.

Dnové moji pomíjejí, myšlení má mizejí, přemyšlování, pravím, srdce mého.

Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,

Noc mi obracejí v den, a světla denního ukracují pro přítomnost temností.

Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.

Abych pak čeho i očekával, hrob bude dům můj, ve tmě usteli ložce své.

Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt.

Jámu nazovu otcem svým, matkou pak a sestrou svou červy.

Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.

Kdež jest tedy očekávání mé? A kdo to, čím bych se troštoval, spatří?

Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?

Do skrýší hrobu sstoupí, poněvadž jest všechněm v prachu země odpočívati.

Hautaan se menee, ja makaa minun kanssani mullassa.