Job 7

Har Mennesket på Jord ej Krigerkår? Som en Daglejers er hans Dage.

Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

Som Trællen, der higer efter Skygge som Daglejeren, der venter på Løn,

Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

så fik jeg Skuffelses Måneder i Arv kvalfulde Nætter til Del.

Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

Når jeg lægger mig, siger jeg: "Hvornår er det Dag, af jeg kan stå op?" og når jeg står op: "Hvornår er det Kvæld?" Jeg mættes af Uro, til Dagen gryr.

Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Mit Legeme er klædt med Orme og Skorpe, min Hud skrumper ind og væsker.

Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Raskere end Skyttelen flyver mine Dage, de svinder bort uden Håb.

Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Kom i Hu, at mit Liv er et Pust, ej mer får mit Øje Lykke at skue!

Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Vennens Øje skal ikke se mig, dit Øje søger mig - jeg er ikke mere.

Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Som Skyen svinder og trækker bort, bliver den, der synker i Døden, borte,

Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

han vender ej atter hjem til sit Hus, hans Sted får ham aldrig at se igen.

Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

Så vil jeg da ej lægge Bånd på min Mund, men tale i Åndens Kvide, sukke i bitter Sjælenød.

Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Er jeg et Hav, eller er jeg en Drage, siden du sætter Vagt ved mig?

Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Når jeg tænker, mit Leje skal lindre mig, Sengen lette mit Suk,

Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

da ængster du mig med Drømme, skræmmer mig op ved Syner,

Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

så min Sjæl vil hellere kvæles. hellere dø end lide.

Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

Nu nok! Jeg lever ej evigt, slip mig, mit Liv er et Pust!

Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Hvad er et Menneske, at du regner ham og lægger Mærke til ham,

Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

hjemsøger ham hver Morgen, ransager ham hvert Øjeblik?

Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

Når vender du dog dit Øje fra mig, slipper mig, til jeg har sunket mit Spyt?

Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Har jeg syndet, hvad skader det dig, du, som er Menneskets Vogter? Hvi gjorde du mig til Skive, hvorfor blev jeg dig til Byrde?

Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Hvorfor tilgiver du ikke min Synd og lader min Brøde uænset? Snart ligger jeg jo under Mulde, du søger mig - og jeg er ikke mere!

Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.