Job 14

Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

 Människan, av kvinna född,  lever en liten tid och mättas av oro;

Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

 lik ett blomster växer hon upp och vissnar bort,  hon flyr undan såsom skuggan och har intet bestånd.

Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

 Och till att vakta på en sådan upplåter du dina ögon,  ja, du drager mig till doms inför dig.

Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

 Som om en ren skulle kunna framgå av en oren!  Sådant kan ju aldrig ske.

Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

 Äro nu människans dagar oryggligt bestämda,  hennes månaders antal fastställt av dig,  har du utstakat en gräns som hon ej kan överskrida,

Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

 vänd då din blick ifrån henne och unna henne ro,  låt henne njuta en dagakarls glädje av sin dag.

Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

 För ett träd finnes ju kvar något hopp;  hugges det än ned, kan det åter skjuta skott,  och telningar behöva ej fattas därpå.

Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

 Om än dess rot tynar hän i jorden  och dess stubbe dör bort i mullen,

Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

 så kan det grönska upp genom vattnets ångor  och skjuta grenar lik ett nyplantat träd.

Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

 Men om en man dör, så ligger han där slagen;  om en människa har givit upp andan, var finnes hon då mer?

Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

 Såsom när vattnet har förrunnit ur en sjö,  och såsom när en flod har sinat bort och uttorkat,

Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

 så ligger mannen där och står ej mer upp,  han vaknar icke åter, så länge himmelen varar;  aldrig väckes han upp ur sin sömn.

O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua.

 Ack, att du ville gömma mig i dödsriket,  fördölja mig, till dess din vrede hade upphört,  staka ut för mig en tidsgräns och sedan tänka på mig --

Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

 fastän ju ingen kan få liv, när han en gång är död!  Då skulle jag hålla min stridstid ut,  ända till dess att min avlösning komme.

Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

 Du skulle då ropa på mig,  och jag skulle svara dig;  efter dina händers verk skulle du längta;

Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

 ja, du skulle då räkna mina steg,  du skulle ej akta på min synd.

Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

 I en förseglad pung låge då min överträdelse,  och du överskylde min missgärning.

Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

 Men såsom själva berget faller och förvittrar,  och såsom klippan flyttas ifrån sin plats,

Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

 såsom stenar nötas sönder genom vattnet,  och såsom mullen sköljes bort av dess flöden,  så gör du ock människans hopp om intet.

Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

 Du slår henne ned för alltid, och hon far hädan;  du förvandlar hennes ansikte och driver henne bort.

Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

 Om hennes barn komma till ära, så känner hon det icke;  om de sjunka ned till ringhet, så aktar hon dock ej på dem.

Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.

 Hennes kropp känner blott sin egen plåga,  hennes själ blott den sorg hon själv får förnimma.