Job 14

Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

Čovjek koga je žena rodila kratka je vijeka i pun nevolja.

Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

K'o cvijet je nikao i vene već, poput sjene bježi ne zastajuć'.

Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

Na takva, zar, ti oči otvaraš i preda se na sud ga izvodiš?

Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

Tko će čisto izvuć' iz nečista? Nitko!

Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

Pa kad su njegovi dani odbrojeni, kad mu broj mjeseci o tebi ovisi, kad mu granicu stavljaš neprijelaznu,

Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

skini s njega pogled da počinut' može, poput najamnika da svoj dan uživa.

Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

TÓa ni drvu nije nada sva propala, posječeno, ono opet prozeleni i mladice nove iz njega izbiju.

Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

Ako mu korijen i ostari u zemlji, ako mu se panj i sasuši u prahu,

Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

oćutjevši vodu, ono će propupat' i pustiti grane kao stablo novo.

Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

Al' kad čovjek umre, ostaje pokošen, kad smrtnik izdahne, gdje li je on tada?

Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

Može sva voda iz mora ispariti i presahnut' rijeke, isušit posvema',

Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

al' čovjek kad legne, ne ustaje više, dok nebesa bude, neće se podići, od sna se svojega probuditi neće.

O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua.

O, kad bi me htio skriti u Šeolu, zakloniti me dok srdžba ti ne mine, dÓati mi rok kad ćeš me se spomenuti,

Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

- jer, kad umre čovjek, zar uskrsnut' može? - čekao bih te sve dane vojske svoje dok ne bi došao da mi smjenu dadeš.

Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

Zvao bi me, a ja bih se odazvao: zaželio si se djela svojih ruku.

Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

A sad nad svakim mojim vrebaš korakom, nijednog mi grijeha nećeš oprostiti,

Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

u vreći si prijestup moj zapečatio i krivicu moju svu si zapisao.

Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

Vaj! K'o što se jednom uruši planina, k'o što se hridina s mjesta svog odvali,

Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

k'o što voda kamen s vremenom istroši, a pljusak bujicom zemlju svu sapere, tako uništavaš nadu u čovjeku.

Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

Oborio si ga - on ode za svagda, nagrđena lica, otjeran, odbačen.

Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

Djecu mu poštuju - o tom ništa ne zna; ako su prezrena - o tom ne razmišlja.

Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.

On jedino pati zbog svojega tijela, on jedino tuži zbog svojeg života."