Psalms 137

Babil ırmakları kıyısında oturup Siyon’u andıkça ağladık;

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

Çevredeki kavaklara Lirlerimizi astık.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

Çünkü orada bizi tutsak edenler bizden ezgiler, Bize zulmedenler bizden şenlik istiyor, “Siyon ezgilerinden birini okuyun bize!” diyorlardı.

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Nasıl okuyabiliriz RAB’bin ezgisini El toprağında?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Ey Yeruşalim, seni unutursam, Sağ elim kurusun.

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Seni anmaz, Yeruşalim’i en büyük sevincimden üstün tutmazsam, Dilim damağıma yapışsın!

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Yeruşalim’in düştüğü gün, “Yıkın onu, yıkın temellerine kadar!” Diyen Edomlular’ın tavrını anımsa, ya RAB.

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

[] Ey sen, yıkılası Babil kızı, Bize yaptıklarını Sana ödetecek olana ne mutlu!

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Ne mutlu senin yavrularını tutup Kayalarda parçalayacak insana!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.