Psalms 137

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

Ved Babels Floder, der sad vi og græd, når Zion randt os i hu.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

Vi hængte vore Harper i Landets Pile.

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Thi de, der havde bortført os, bad os synge, vore Bødler bad os være glade: "Syng os af Zions Sange!"

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Hvor kan vi synge HERRENs Sange på fremmed Grund?

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Jerusalem, glemmer jeg dig, da visne min højre!

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Min Tunge hænge ved Ganen, om ikke jeg ihukommer dig, om ikke jeg sætter Jerusalem over min højeste Glæde!

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

HERRE, ihukom Edoms Sønner for Jerusalems Dag, at de råbte: "Nedbryd, nedbryd lige til Grunden!"

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Du Babels Datter, du Ødelægger! Salig den, der gengælder dig, hvad du gjorde imod os!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.

Salig den, der griber dine spæde og knuser dem mod Klippen!