Psalms 137

Ved Babylons elver, der satt vi og gråt når vi kom Sion i hu.

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

På vidjene der hengte vi våre harper;

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

for der krevde våre fangevoktere sanger av oss, våre plagere at vi skulde være glade: Syng for oss av Sions sanger!

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Hvorledes skulde vi synge Herrens sang på fremmed jord?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Glemmer jeg dig, Jerusalem, da glemme mig min høire hånd!

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Min tunge henge fast ved min gane om jeg ikke kommer dig i hu, om jeg ikke setter Jerusalem over min høieste glede!

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Kom Jerusalems dag i hu, Herre, så du straffer Edoms barn, dem som sa: Riv ned, riv ned, like til grunnen i den!

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

Babels datter, du ødelagte! Lykksalig er den som gir dig gjengjeld for den gjerning du gjorde mot oss.

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Lykksalig er den som griper og knuser dine spede barn imot klippen.

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.