Psalms 137

Ved Babels Floder, der sad vi og græd, når Zion randt os i hu.

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

Vi hængte vore Harper i Landets Pile.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

Thi de, der havde bortført os, bad os synge, vore Bødler bad os være glade: "Syng os af Zions Sange!"

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Hvor kan vi synge HERRENs Sange på fremmed Grund?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Jerusalem, glemmer jeg dig, da visne min højre!

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Min Tunge hænge ved Ganen, om ikke jeg ihukommer dig, om ikke jeg sætter Jerusalem over min højeste Glæde!

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

HERRE, ihukom Edoms Sønner for Jerusalems Dag, at de råbte: "Nedbryd, nedbryd lige til Grunden!"

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

Du Babels Datter, du Ødelægger! Salig den, der gengælder dig, hvad du gjorde imod os!

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Salig den, der griber dine spæde og knuser dem mod Klippen!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.