Job 7

“Yeryüzünde insan yaşamı savaşı andırmıyor mu, Günleri gündelikçinin günlerinden farklı mı?

Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

Gölgeyi özleyen köle, Ücretini bekleyen gündelikçi gibi,

Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

Miras olarak bana boş aylar verildi, Payıma sıkıntılı geceler düştü.

Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

Yatarken, ‘Ne zaman kalkacağım’ diye düşünüyorum, Ama gece uzadıkça uzuyor, Gün doğana dek dönüp duruyorum.

Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Bedenimi kurt, kabuk kaplamış, Çatlayan derimden irin akıyor.

Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

“Günlerim dokumacının mekiğinden hızlı, Umutsuz tükenmekte.

Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Ey Tanrı, yaşamımın bir soluk olduğunu anımsa, Gözüm bir daha mutluluk yüzü görmeyecek.

Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Şu anda bana bakan gözler bir daha beni görmeyecek, Senin gözlerin üzerimde olacak, Ama ben yok olacağım.

Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Bir bulutun dağılıp gitmesi gibi, Ölüler diyarına inen bir daha çıkmaz.

Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

Bir daha evine dönmez, Bulunduğu yer artık onu tanımaz.

Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

“Bu yüzden sessiz kalmayacak, İçimdeki sıkıntıyı dile getireceğim; Canımın acısıyla yakınacağım.

Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Ben deniz ya da deniz canavarı mıyım ki, Başıma bekçi koydun?

Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Yatağım beni rahatlatır, Döşeğim acılarımı dindirir diye düşündüğümde,

Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

Beni düşlerle korkutuyor, Görümlerle yıldırıyorsun.

Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

Öyle ki, boğulmayı, Ölmeyi şu yaşama yeğliyorum.

Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

Yaşamımdan tiksiniyor, Sonsuza dek yaşamak istemiyorum; Çek elini benden, çünkü günlerimin anlamı kalmadı.

Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

[] “İnsan ne ki, onu büyütesin, Üzerinde kafa yorasın,

Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

Her sabah onu yoklayasın, Her an onu sınayasın?

Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

Gözünü üzerimden hiç ayırmayacak mısın, Tükürüğümü yutacak kadar bile beni rahat bırakmayacak mısın?

Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Günah işledimse, ne yaptım sana, Ey insan gözcüsü? Niçin beni kendine hedef seçtin? Sana yük mü oldum?

Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Niçin isyanımı bağışlamaz, Suçumu affetmezsin? Çünkü yakında toprağa gireceğim, Beni çok arayacaksın, ama ben artık olmayacağım.”

Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.