Job 14

“İnsanı kadın doğurur, Günleri sayılı ve sıkıntı doludur.

Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

Çiçek gibi açıp solar, Gölge gibi gelip geçer.

Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

Gözlerini böyle birine mi dikiyorsun, Yargılamak için önüne çağırıyorsun?

Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

Kim temizi kirliden çıkarabilir? Hiç kimse!

Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

Madem insanın günleri belirlenmiş, Aylarının sayısı saptanmış, Sınır koymuşsun, öteye geçemez;

Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

Gözünü ondan ayır da, Çalışma saatini dolduran gündelikçi gibi rahat etsin.

Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

“Oysa bir ağaç için umut vardır, Kesilse, yeniden sürgün verir, Eksilmez filizleri.

Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

Kökü yerde kocasa, Kütüğü toprakta ölse bile,

Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

Su kokusu alır almaz filizlenir, Bir fidan gibi dal budak salar.

Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

İnsan ise ölüp yok olur, Son soluğunu verir ve her şey biter.

Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

Suyu akıp giden göl Ya da kuruyan ırmak nasıl çöle dönerse,

Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

İnsan da öyle, yatar, bir daha kalkmaz, Gökler yok oluncaya dek uyanmaz, Uyandırılmaz.

Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

“Keşke beni ölüler diyarına gizlesen, Öfken geçinceye dek saklasan, Bana bir süre versen de, beni sonra anımsasan.

O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua.

İnsan ölür de dirilir mi? Başka biri nöbetimi devralıncaya dek Savaş boyunca umutla beklerdim.

Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

Sen çağırırdın, ben yanıtlardım, Ellerinle yaptığın yaratığı özlerdin.

Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

O zaman adımlarımı sayar, Günahımın hesabını tutmazdın.

Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

İsyanımı torbaya koyup mühürler, Suçumu örterdin.

Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

“Ama dağın yıkılıp çöktüğü, Kayanın yerinden taşındığı,

Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

Suyun taşı aşındırdığı, Selin toprağı sürükleyip götürdüğü gibi, İnsanın umudunu yok ediyorsun.

Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

Onu hep yenersin, yok olup gider, Çehresini değiştirir, uzağa gönderirsin.

Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

Oğulları saygı görür, onun haberi olmaz, Aşağılanırlar, anlamaz.

Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

Ancak kendi canının acısını duyar, Yalnız kendisi için yas tutar.”

Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.