Job 4

Ja Eliphas Temanilainen vastasi ja sanoi,

Temanlı Elifaz şöyle yanıtladı:

Jos joku sinun kanssas rupeis puhumaan: mitämaks et sinä sitä kärsi; mutta kuka taitaa vaiti olla?

“Biri sana bir şey söylemeye çalışsa gücenir misin? Kim konuşmadan durabilir?

Katso, sinä olet monta neuvonut, ja vahvistanut väsyneitä käsiä.

Evet, pek çoklarına sen ders verdin, Zayıf elleri güçlendirdin,

Sinun puhees on ojentanut langenneita, ja vapisevaisia polvia vahvistanut.

Tökezleyeni senin sözlerin ayakta tuttu, Titreyen dizleri sen pekiştirdin.

Mutta että se nyt tulee sinun päälles, niin sinä väsyit, ja että se lankesi sinun päälles, niin sinä peljästyit.

Ama şimdi senin başına gelince gücüne gidiyor, Sana dokununca yılgınlığa düşüyorsun.

Tämäkö on sinun (Jumalan) pelkos, sinun uskallukses, sinun toivos ja sinun vakuutes?

Senin güvendiğin Tanrı’dan korkun değil mi, Umudun kusursuz yaşamında değil mi?

Muistele nyt, kussa joku viatoin on hukkunut? eli kussa hurskaat ovat joskus hävinneet?

“Düşün biraz: Hangi suçsuz yok oldu, Nerede doğrular yıkıma uğradı?

Niinkuin minä kyllä nähnyt olen, ne jotka kyntävät vääryyden, ja onnettomuuden kylvävät, sitä he myös niittävät.

Benim gördüğüm kadarıyla, fesat sürenler, Kötülük tohumu ekenler ektiklerini biçiyor.

He ovat Jumalan puhalluksen kautta kadonneet, ja hänen vihansa hengeltä hukatut.

Tanrı’nın soluğuyla yok oluyor, Öfkesinin rüzgarıyla tükeniyorlar.

Jalopeuran kiljumus, ja julma jalopeuran ääni, ja nuorten jalopeurain hampaat ovat lovistetut.

Aslanın kükremesi, homurtusu kesildi, Dişleri kırıldı genç aslanların.

Vanha jalopeura hukkuu, ettei hänellä ole saalista; ja jalopeuran pojat hajoitetaan.

Aslan av bulamadığı için yok oluyor, Dişi aslanın yavruları dağılıyor.

Ja minun tyköni on tullut salainen sana; ja minun korvani on saanut vähäisen siitä.

“Bir söz gizlice erişti bana, Fısıltısı kulağıma ulaştı.

Kuin minä ajattelin yönäkyjä, kuin uni lankee ihmisten päälle,

Gece rüyaların doğurduğu düşünceler içinde, İnsanları ağır uyku bastığı zaman,

Niin pelko ja vavistus tuli minun päälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin;

Beni dehşet ve titreme aldı, Bütün kemiklerimi sarstı.

Ja henki meni minun sivuitseni; kaikki minun karvani nousivat ruumiissani.

Önümden bir ruh geçti, Tüylerim ürperdi.

Silloin seisoi kuva minun silmäini edessä, jonka kasvoja en minä tuntenut; ja minä kuulin hiljaisen hyminän äänen:

Durdu, ama ne olduğunu seçemedim. Bir suret duruyordu gözümün önünde, Çıt çıkmazken bir ses duydum:

Kuinka on ihminen hurskaampi kuin JumaIa? eli joku mies puhtaampi kuin se, joka hänen tehnyt on?

‘Tanrı karşısında insan doğru olabilir mi? Kendisini yaratanın karşısında temiz çıkabilir mi?

Katso, palveliainsa seassa ei löydä hän uskollisuutta ja enkeleissänsä löytää hän tyhmyyden:

Bakın, Tanrı kullarına güvenmez, Meleklerinde hata bulur da,

Kuinka enemmin niissä jotka asuvat savihuoneissa, niissä jotka ovat perustetut maan päälle, jotka toukkain tavalla murentuvat?

Çamur evlerde oturanlara, Mayası toprak olanlara, Güveden kolay ezilenlere mi güvenir?

Se pysyy aamusta ehtoosen asti, niin he muserretaan; ja ennenkuin he sen havaitsevat, he ijankaikkisesti hukkuvat.

Ömürleri sabahtan akşama varmaz, Kimse farkına varmadan sonsuza dek yok olurlar.

Eikö heidän jälkeenjääneensä pois oteta? he kuolevat, vaan ei viisaudessa.

İçlerindeki çadır ipleri çekilince, Bilgelikten yoksun olarak ölüp giderler.’