Job 19

Mutta Job vastasi ja sanoi:
Eyüp şöyle yanıtladı:
Kuinka kauvan te vaivaatte minun sieluani? ja runtelette minua sanoilla?
“Ne zamana dek beni üzecek, Sözlerinizle ezeceksiniz?
Te olette nyt kymmenen kertaa pilkanneet minua; ja ette häpee minua niin vaivata.
On kez oldu beni aşağılıyor, Hiç utanmadan saldırıyorsunuz.
Jos minä erehdyn, niin minä itselleni erehdyn.
Yanlış yola sapmışsam, Bu benim suçum.
Mutta te tosin nousette minua vastaan, ja soimaatte minun pilkkaani.
Kendinizi gerçekten benden üstün görüyor, Utancımı bana karşı kullanıyorsanız,
Niin tietäkäät nyt, että Jumala hukuttaa minun, ja on piirittänyt minun verkkoihinsa.
Bilin ki, Tanrı bana haksızlık yaptı, Beni ağıyla kuşattı.
Katso, ehkä minä vielä väkivallan tähden huutaisin, niin ei kuitenkaan kuulla minua: jos minä parkuisin, niin ei tässä ole oikeutta.
“İşte, ‘Zorbalık bu!’ diye haykırıyorum, ama yanıt yok, Yardım için bağırıyorum, ama adalet yok.
Hän on aidannat minun tieni, etten minä taida sitä käydä, ja pannut pimeyden minun poluilleni.
Yoluma set çekti, geçemiyorum, Yollarımı karanlığa boğdu.
Hän on riisunut minun kunniani minulta, ja ottanut pois kruunun minun päästäni.
Üzerimden onurumu soydu, Başımdaki tacı kaldırdı.
Hän on maahan kukistanut minun joka kulmalta, ja laskenut minun menemään; ja on reväissyt ylös minun toivoni niinkuin puun.
Her yandan yıktı beni, tükendim, Umudumu bir ağaç gibi kökünden söktü.
Hän on hirmuisesti vihastunut minun päälleni, ja pitää minun vihamiehenänsä.
Öfkesi bana karşı alev alev yanıyor, Beni hasım sayıyor.
Hänen sotajoukkonsa ovat kokoontuneet, ja asettaneet tiensä minua kohden, ja piirittäneet minun majani.
Orduları üstüme üstüme geliyor, Bana karşı rampalar yapıyor, Çadırımın çevresinde ordugah kuruyorlar.
Hän on eroittanut minun veljeni kauvas minusta, ja minun tuttavani ovat minulle muukalaisiksi tulleet.
“Kardeşlerimi benden uzaklaştırdı, Tanıdıklarım bana büsbütün yabancılaştı.
Minun lähimmäiseni piiloivat minua, ja minun ystäväni ovat unhottaneet minun.
Akrabalarım uğramaz oldu, Yakın dostlarım beni unuttu.
Minun huonekuntalaiseni ja piikani pitävät minua vieraana, minä olen tuntemattomaksi tullut heidän silmäinsä edessä.
Evimdeki konuklarla hizmetçiler Beni yabancı sayıyor, Garip oldum gözlerinde.
Minä huusin palveliaani, ja ei hän vastannut minua: minun täytyy rukoilla häntä omalla suullani.
Kölemi çağırıyorum, yanıtlamıyor, Dil döksem bile.
Minun emäntäni vieroi minun henkeäni, ja minun täytyy palvella omia lapsiani.
Soluğum karımı tiksindiriyor, Kardeşlerim benden iğreniyor.
Ja nuoretkin lapset minun katsovat ylön: jos minä nousen, niin he puhuvat minua vastaan.
Çocuklar bile beni küçümsüyor, Ayağa kalksam benimle eğleniyorlar.
Kaikki uskolliset ystäväni kauhistuvat minua; ja joita minä rakastin, ovat kääntäneet itsensä minua vastaan.
Bütün yakın dostlarım benden iğreniyor, Sevdiklerim yüz çeviriyor.
Minun luuni tarttuivat minun nahkaani ja lihaani, ja en minä taida nahallani peittää hampaitani.
Bir deri bir kemiğe döndüm, Ölümün eşiğine geldim.
Armahtakaat minun päälleni, armahtakaat minun päälleni, te minun ystäväni! sillä Jumalan käsi on minuun sattunut!
“Ey dostlarım, acıyın bana, siz acıyın, Çünkü Tanrı’nın eli vurdu bana.
Miksi te vainootte minua niinkuin Jumalakin, ja ette taida minun lihastani ravittaa?
Neden Tanrı gibi siz de beni kovalıyor, Etime doymuyorsunuz?
Jospa minun puheeni kirjoitettaisiin! jospa ne kirjaan pantaisiin, ja painettaisiin!
“Keşke şimdi sözlerim yazılsa, Kitaba geçseydi,
Raudalla kaivettaisiin lyijy ijankaikkiseksi muistoksi kiveen.
Demir kalemle, kurşunla Sonsuza dek kalsın diye kayaya kazılsaydı!
Sillä minä tiedän minun Lunastajani elävän: ja hän on tästälähin maan päällä seisova.
Oysa ben kurtarıcımın yaşadığını, Sonunda yeryüzüne geleceğini biliyorum.
Ja vaikka vihdoin minun nahkani ja tämä (ruumis) lakastuu, saan minä kuitenkin minun lihassani nähdä Jumalan.
Derim yok olduktan sonra, Yeni bedenimle Tanrı’yı göreceğim.
Hänen minä olen minulleni näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä, ja ei kenkään outo. Minun munaskuuni ovat kuluneet minun helmassani.
O’nu kendim göreceğim, Kendi gözlerimle, başkası değil. Yüreğim bayılıyor bağrımda!
Tosin teidän pitäis sanoman: Miksi me vainoamme häntä? sillä tämän puheen perustus löytyy minun tykönäni.
Eğer, ‘Sıkıntının kökü onda olduğu için Onu kovalım’ diyorsanız,
Peljätkäät siis miekkaa, sillä viha on pahain töiden kostomiekka, että te tietäisitte kurituksen tulevan.
Kılıçtan korkmalısınız, Çünkü kılıç cezası öfkeli olur, O zaman adaletin var olduğunu göreceksiniz.”