Job 17

Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.

“Yaşama gücüm tükendi, günlerim kısaldı, Mezar gözlüyor beni.

En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.

Çevremi alaycılar kuşatmış, Gözümü onların aşağılamasıyla açıp kapıyorum.

Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?

“Ey Tanrı, kefilim ol kendine karşı, Başka kim var bana güvence verecek?

Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.

Çünkü onların aklını anlayışa kapadın, Bu yüzden onları zafere kavuşturmayacaksın.

Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.

Para için dostlarını satan adamın Çocuklarının gözünün feri söner.

Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.

“Tanrı beni insanların diline düşürdü, Yüzüme tükürmekteler.

Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.

Kederden gözümün feri söndü, Kollarım bacaklarım çırpı gibi.

Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.

Dürüst insanlar buna şaşıyor, Suçsuzlar tanrısızlara saldırıyor.

Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.

Doğrular kendi yolunu tutuyor, Elleri temiz olanlar gittikçe güçleniyor.

Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.

“Ama siz, hepiniz gelin yine deneyin! Aranızda bir bilge bulamayacağım.

Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,

Günlerim geçti, tasarılarım, Dileklerim suya düştü.

Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.

Bu insanlar geceyi gündüze çeviriyorlar, Karanlığa ‘Işık yakındır’ diyorlar.

Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt.

Ölüler diyarını evim diye gözlüyorsam, Yatağımı karanlığa seriyorsam,

Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.

Çukura ‘Babam’, Kurda ‘Annem, kızkardeşim’ diyorsam,

Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?

Umudum nerede? Kim benim için umut görebilir?

Hautaan se menee, ja makaa minun kanssani mullassa.

Umut benimle ölüler diyarına mı inecek? Toprağa birlikte mi gireceğiz?”