Job 14

Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

“İnsanı kadın doğurur, Günleri sayılı ve sıkıntı doludur.

Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

Çiçek gibi açıp solar, Gölge gibi gelip geçer.

Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

Gözlerini böyle birine mi dikiyorsun, Yargılamak için önüne çağırıyorsun?

Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

Kim temizi kirliden çıkarabilir? Hiç kimse!

Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

Madem insanın günleri belirlenmiş, Aylarının sayısı saptanmış, Sınır koymuşsun, öteye geçemez;

Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

Gözünü ondan ayır da, Çalışma saatini dolduran gündelikçi gibi rahat etsin.

Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

“Oysa bir ağaç için umut vardır, Kesilse, yeniden sürgün verir, Eksilmez filizleri.

Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

Kökü yerde kocasa, Kütüğü toprakta ölse bile,

Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

Su kokusu alır almaz filizlenir, Bir fidan gibi dal budak salar.

Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

İnsan ise ölüp yok olur, Son soluğunu verir ve her şey biter.

Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

Suyu akıp giden göl Ya da kuruyan ırmak nasıl çöle dönerse,

Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

İnsan da öyle, yatar, bir daha kalkmaz, Gökler yok oluncaya dek uyanmaz, Uyandırılmaz.

O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua.

“Keşke beni ölüler diyarına gizlesen, Öfken geçinceye dek saklasan, Bana bir süre versen de, beni sonra anımsasan.

Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

İnsan ölür de dirilir mi? Başka biri nöbetimi devralıncaya dek Savaş boyunca umutla beklerdim.

Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

Sen çağırırdın, ben yanıtlardım, Ellerinle yaptığın yaratığı özlerdin.

Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

O zaman adımlarımı sayar, Günahımın hesabını tutmazdın.

Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

İsyanımı torbaya koyup mühürler, Suçumu örterdin.

Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

“Ama dağın yıkılıp çöktüğü, Kayanın yerinden taşındığı,

Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

Suyun taşı aşındırdığı, Selin toprağı sürükleyip götürdüğü gibi, İnsanın umudunu yok ediyorsun.

Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

Onu hep yenersin, yok olup gider, Çehresini değiştirir, uzağa gönderirsin.

Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

Oğulları saygı görür, onun haberi olmaz, Aşağılanırlar, anlamaz.

Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.

Ancak kendi canının acısını duyar, Yalnız kendisi için yas tutar.”