Job 17

Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.

 Min livskraft är förstörd, mina dagar slockna ut,  bland gravar får jag min lott.

En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.

 Ja, i sanning är jag omgiven av gäckeri,  och avoghet får mitt öga ständigt skåda hos dessa!

Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?

 Så ställ nu säkerhet och borgen för mig hos dig själv;  vilken annan vill giva mig sitt handslag?

Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.

 Dessas hjärtan har du ju tillslutit för förstånd,  därför skall du icke låta dem triumfera.

Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.

 Den som förråder sina vänner till plundring,  på hans barn skola ögonen försmäkta.

Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.

 Jag är satt till ett ordspråk bland folken;  en man som man spottar i ansiktet är jag.

Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.

 Därför är mitt öga skumt av grämelse,  och mina lemmar äro såsom en skugga allasammans.

Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.

 De redliga häpna över sådant,  och den oskyldige uppröres av harm mot den gudlöse.

Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.

 Men den rättfärdige håller fast vid sin väg,  och den som har rena händer bemannar sig dess mer.

Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.

 Ja, gärna mån I alla ansätta mig på nytt,  jag lär ändå bland eder ej finna någon vis.

Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,

 Mina dagar äro förlidna, sönderslitna äro mina planer,  vad som var mitt hjärtas begär.

Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.

 Men natten vill man göra till dag,  ljuset skulle vara nära, nu då mörker bryter in.

Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt.

 Nej, huru jag än bidar, bliver dödsriket min boning,  i mörkret skall jag bädda mitt läger;

Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.

 till graven måste jag säga: »Du är min fader»,  till förruttnelsens maskar: »Min moder», »Min syster».

Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?

 Vad bliver då av mitt hopp,  ja, mitt hopp, vem får skåda det?

Hautaan se menee, ja makaa minun kanssani mullassa.

 Till dödsrikets bommar far det ned,  då jag nu själv går till vila i stoftet.