Job 7

Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

La vita dell’uomo sulla terra è una milizia; i giorni suoi son simili ai giorni d’un operaio.

Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

Come lo schiavo anela l’ombra e come l’operaio aspetta il suo salario,

Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

così a me toccan mesi di sciagura, e mi sono assegnate notti di dolore.

Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Non appena mi corico, dico: "Quando mi leverò?" Ma la notte si prolunga, e mi sazio d’agitazioni infino all’alba.

Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

La mia carne è coperta di vermi e di croste terrose, la mia pelle si richiude, poi riprende a suppurare.

Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

I miei giorni sen vanno più veloci della spola, si consumano senza speranza.

Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Ricordati, che la mia vita e un soffio! L’occhio mio non vedrà più il bene.

Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Lo sguardo di chi ora mi vede non mi potrà più scorgere; gli occhi tuoi mi cercheranno, ma io non sarò più.

Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

La nuvola svanisce e si dilegua; così chi scende nel soggiorno de’ morti non ne risalirà;

Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

non tornerà più nella sua casa, e il luogo ove stava non lo riconoscerà più.

Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Io, perciò, non terrò chiusa la bocca; nell’angoscia del mio spirito io parlerò, mi lamenterò nell’amarezza dell’anima mia.

Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Son io forse il mare o un mostro marino che tu ponga intorno a me una guardia?

Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

Quando dico: "Il mio letto mi darà sollievo, il mio giaciglio allevierà la mia pena",

Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

tu mi sgomenti con sogni, e mi spaventi con visioni;

Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

sicché l’anima mia preferisce soffocare, preferisce a queste ossa la morte.

Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Io mi vo struggendo; non vivrò sempre; deh, lasciami stare; i giorni miei non son che un soffio.

Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

Che cosa è l’uomo che tu ne faccia tanto caso, che tu ponga mente ad esso,

Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

e lo visiti ogni mattina e lo metta alla prova ad ogni istante?

Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Quando cesserai di tener lo sguardo fisso su me? Quando mi darai tempo d’inghiottir la mia saliva?

Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Se ho peccato, che ho fatto a te, o guardiano degli uomini? Perché hai fatto di me il tuo bersaglio? A tal punto che son divenuto un peso a me stesso?

Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.

E perché non perdoni le mie trasgressioni e non cancelli la mia iniquità? Poiché presto giacerò nella polvere; e tu mi cercherai, ma io non sarò più".