Job 17

Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.

Dýchání mé ruší se, dnové moji hynou, hrobu blízký jsem.

En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.

Jistě posměvači jsou u mne, a pro jejich mne kormoucení nepřichází ani sen na oči mé.

Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?

Postav mi, prosím, rukojmě za sebe; kdo jest ten, nechť mi na to ruky podá.

Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.

Nebo srdce jejich přikryl jsi, aby nerozuměli, a protož jich nepovýšíš.

Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.

Kdož pochlebuje bližním, oči synů jeho zhynou.

Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.

Jistě vystavil mne za přísloví lidem, a za divadlo všechněm,

Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.

Tak že pro žalost pošly oči mé, a oudové moji všickni stínu jsou podobni.

Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.

Užasnouť se nad tím upřímí, a však nevinný proti pokrytci vždy se zsilovati bude.

Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.

Přídržeti se bude, pravím, spravedlivý cesty své, a ten, jenž jest čistých rukou, posilní se více.

Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.

Tolikéž i vy všickni obraťte se, a poďte, prosím; neboť nenacházím mezi vámi moudrého.

Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,

Dnové moji pomíjejí, myšlení má mizejí, přemyšlování, pravím, srdce mého.

Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.

Noc mi obracejí v den, a světla denního ukracují pro přítomnost temností.

Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt.

Abych pak čeho i očekával, hrob bude dům můj, ve tmě usteli ložce své.

Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.

Jámu nazovu otcem svým, matkou pak a sestrou svou červy.

Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?

Kdež jest tedy očekávání mé? A kdo to, čím bych se troštoval, spatří?

Hautaan se menee, ja makaa minun kanssani mullassa.

Do skrýší hrobu sstoupí, poněvadž jest všechněm v prachu země odpočívati.