Psalms 137

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

Na obali rijeka babilonskih sjeđasmo i plakasmo spominjući se Siona;

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

o vrbe naokolo harfe svoje bijasmo povješali.

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

I tada naši tamničari zaiskaše od nas da pjevamo, porobljivači naši zaiskaše da se veselimo: "Pjevajte nam pjesmu sionsku!"

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Kako da pjesmu Jahvinu pjevamo u zemlji tuđinskoj!

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Nek' se osuši desnica moja, Jeruzaleme, ako tebe zaboravim!

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Nek' mi se jezik za nepce prilijepi ako spomen tvoj smetnem ja ikada, ako ne stavim Jeruzalem vrh svake radosti svoje!

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

Ne zaboravi, Jahve, sinovima Edoma kako su u dan kobni Jeruzalemov vikali oni: "Rušite! Srušite ga do temelja!"

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Kćeri babilonska, pustošiteljice, blažen koji ti vrati milo za drago za sva zla što si nam ih nanijela!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.

Blažen koji zgrabi i smrska o stijenu tvoju dojenčad!