Job 7

Zdaliž nemá vyměřeného času člověk na zemi? A dnové jeho jako dnové nájemníka.

Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

Jako služebník, kterýž touží po stínu, a jako nájemník, jenž očekává skonání díla svého:

Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

Tak jsou mi dědičně přivlastněni měsícové marní, a noci plné trápení jsou mi odečteny.

Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

Jestliže ležím, říkám: Kdy vstanu? A pomine noc? Tak pln bývám myšlení až do svitání.

Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Tělo mé odíno jest červy a strupem i prachem, kůže má puká se a rozpouští.

Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Dnové moji rychlejší byli nežli člunek tkadlce, nebo stráveni jsou bez prodlení.

Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Rozpomeň se, ó Pane, že jako vítr jest život můj, a oko mé že více neuzří dobrých věcí,

Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Aniž mne spatří oko, jenž mne vídalo. Oči tvé budou ke mně, a mne již nebude.

Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Jakož oblak hyne a mizí, tak ten, kterýž sstupuje do hrobu, nevystoupí zase,

Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

Aniž se opět navrátí do domu svého, aniž ho již více pozná místo jeho.

Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

Protož nemohuť já zdržeti úst svých, mluvím v ssoužení ducha svého, naříkám v hořkosti duše své.

Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Zdali jsem já mořem čili velrybem, že jsi mne stráží osadil?

Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Když myslím: Potěší mne lůže mé, poodejme naříkání mého postel má:

Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

Tedy mne strašíš sny, a viděními děsíš mne,

Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

Tak že sobě zvoluje zaškrcení duše má, a smrt nad život.

Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

Mrzí mne, nebuduť déle živ. Poodstupiž ode mne, nebo marní jsou dnové moji.

Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Co jest člověk, že ho sobě tak vážíš, a že tak o něj pečuješ?

Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

A že ho navštěvuješ každého jitra, a každé chvíle jej zkušuješ?

Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

Dokudž se neodvrátíš ode mne, a nedáš mi aspoň polknouti mé sliny?

Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Zhřešil jsem, což mám učiniti, ó strážce lidský? Proč jsi mne položil za cíl sobě, tak abych sám sobě byl břemenem?

Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Nýbrž proč neodejmeš přestoupení mého, a neodpustíš nepravosti mé? Nebo již v zemi lehnu. Potom bys mne i pilně hledal, nebude mne.

Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.