Job 7

Nije l' vojska život čovjekov na zemlji? Ne provodi l' dane poput najamnika?

Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

Kao što trudan rob za hladom žudi, poput nadničara štono plaću čeka,

Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

mjeseci jada tako me zapadoše i noći su mučne meni dosuđene.

Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

Liježuć' mislim svagda: 'Kada ću ustati?' A dižuć se: 'Kada večer dočekati!' I tako se kinjim sve dok se ne smrkne.

Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

PÓut moju crvi i blato odjenuše, koža na meni puca i raščinja se.

Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Dani moji brže od čunka prođoše, promakoše hitro bez ikakve nade.

Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Spomeni se: život moj je samo lahor i oči mi neće više vidjet' sreće!

Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Prijateljsko oko neće me gledati; pogled svoj u mene upro si te sahnem.

Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Kao što se oblak gubi i raspline, tko u Šeol siđe, više ne izlazi.

Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

Domu svome natrag ne vraća se nikad, njegovo ga mjesto više ne poznaje.

Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

Ustima ja svojim stoga branit' neću, u tjeskobi duha govorit ću sada, u gorčini duše ja ću zajecati.

Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Zar sam more ili neman morska, pa si stražu nada mnom stavio?

Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Kažem li: 'Na logu ću se smirit', ležaj će mi olakšati muke',

Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

snovima me prestravljuješ tada, prepadaš me viđenjima mučnim.

Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

Kamo sreće da mi se zadavit'! Smrt mi je od patnja mojih draža.

Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

Ja ginem i vječno živjet neću; pusti me, tek dah su dani moji!

Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Što je čovjek da ga toliko ti cijeniš, da je srcu tvojem tako prirastao

Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

i svakoga jutra da njega pohodiš i svakoga trena da ga iskušavaš?

Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

Kada ćeš svoj pogled skinuti sa mene i dati mi barem pljuvačku progutat'?

Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Ako sam zgriješio, što učinih tebi, o ti koji pomno nadzireš čovjeka? Zašto si k'o metu mene ti uzeo, zbog čega sam tebi na teret postao?

Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Zar prijestupa moga ne možeš podnijeti i ne možeš prijeći preko krivnje moje? Jer, malo će proći i u prah ću leći, ti ćeš me tražiti, al' me biti neće."

Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.