Job 41

Zalud je nadu u njega gojiti, na pogled njegov čovjek već pogiba.

Taidatkos vetää Leviatanin ongella, ja sitoa hänen kielensä nuoralla?

Junaka nema da njega razdraži, tko će mu se u lice suprotstavit'?

Taidatkos panna ongen hänen sierameensa, ja hänen leukaluunsa pistää naskalilla lävitse?

Tko se sukobi s njim i živ ostade? Pod nebesima tog čovjeka nema!

Luuletkos, että hän sinua paljon rukoilee, ja liehakoitsee sinun edessäs?

Prešutjet neću njegove udove, ni silnu snagu, ni ljepotu stasa.

Luuletkos, että hän tekee liiton sinun kanssas, saadakses häntä alinomaiseksi orjakses?

Tko mu smije razodjenut' odjeću, tko li kroz dvostruk prodrijeti mu oklop?

Taidatkos leikitä hänen kanssansa niinkuin linnun kanssa, eli sitoa hänen sinun piikais sekaan?

Tko će mu ralje rastvorit' dvokrilne kad strah vlada oko zubi njegovih?

Luuletkos hänen kumppaneilta leikattaman, jaettaa kauppamiehille.

Hrbat mu je od ljuskavih štitova, zapečaćenih pečatom kamenim.

Taidatkos täyttää koko verkkohuoneen hänen nahallansa, eli kalamiesten kokkoin hänen päällänsä.

Jedni uz druge tako se sljubiše da među njima dah ne bi prošao.

Koska sinä häneen rupeet kädelläs, niin muista, ettäs tulet sotaan, josta et sinä mitään voita.

Tako su čvrsto slijepljeni zajedno: priljubljeni, razdvojit' se ne mogu.

Katso, hänen toivonsa pettää hänen; sillä koska hän hänen näkee, mukeltaneeko hän pois?

Kad kihne, svjetlost iz njega zapršti, poput zorinih vjeđa oči su mu.

Ei ole niin rohkiaa, kuin tohtii hänen herättää: kuka siis seisoo minun edessäni?

Zublje plamsaju iz njegovih ralja, iskre ognjene iz njih se prosiplju.

Kuka on minulle jotakin ennen antanut, että minä sen hänelle maksaisin? Minun ovat kaikki, mitä kaikkein taivasten alla on.

Iz nozdrva mu sukljaju dimovi kao iz kotla što kipi na vatri.

Minun täytyy puhua kuinka suuri, kuinka väkevä ja kuinka kaunis hän on.

Dah bi njegov zapalio ugljevlje, jer mu iz ralja plamenovi suču.

Kuka riisuu hänen vaatteensa? Kuka tohtii ruveta hänen hampaisiinsa?

U šiji leži sva snaga njegova, a ispred njega užas se prostire.

Kuka voi avata hänen leukaluunsa, jotka ovat hirmuiset hänen hammastensa ympäri?

Kad se ispravi, zastrepe valovi i prema morskoj uzmiču pučini.

Hänen suomuksensa ovat pulskiat, kiinnitetyt toinen toiseensa, niinkuin sinetti.

Poput pećine srce mu je tvrdo, poput mlinskoga kamena otporno.

Yksi on kiinni toisessa, niin ettei tuuli pääse lävitse.

Pregibi tusta mesa srasli su mu, čvrsti su kao da su saliveni.

Ne ovat kiinni toinen toisessansa ja pysyvät yhdessä, ettei heitä taideta eroittaa.

Zgodi li ga mač, od njeg se odbije, tako i koplje, sulica i strijela.

Hänen aivastamisestansa kiiltää valkeus, ja hänen silmänsä ovat niinkuin aamuruskon silmälaudat.

Poput slame je za njega željezo, mjed je k'o drvo iscrvotočeno.

Hänen sunstansa käyvät tulisoitot ulos, ja tuliset kipinät sinkoilevat.

On ne uzmiče od strelice s luka, stijenje iz praćke na nj k'o pljeva pada.

Hänen sieraimistansa käy ulos savu, niinkuin kiehuvasta padasta ja kattilasta.

K'o slamčica je toljaga za njega, koplju se smije kad zazviždi nad njim.

Hänen henkensä on niinkuin tulinen hiili, ja hänen suustansa käy liekki ulos.

Crepovlje oštro ima na trbuhu i blato njime ore k'o drljačom.

Hänen kaulansa on vahva; ja se on hänen ilonsa, kuin hän tekee jotakin vahinkoa.

Pod njim vrtlog sav k'o lonac uskipi, uspjeni more k'o pomast u kotlu.

Hänen lihansa jäsenet ovat kiinni toinen toisessansa, ne ovat hänessä kiinni, ettei hän liikuteta.

Za sobom svijetlu ostavlja on brazdu, regbi, bijelo runo bezdan prekriva.

Hänen sydämensä on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllyn kivi.

Ništa slično na zemlji ne postoji i niti je tko tako neustrašiv.

Kuin hän korottaa itsensä, niin väkevät peljästyvät; kuin hän joutuu edes, niin ei siellä armoa ole.

I na najviše on s visoka gleda, kralj je svakome, i najponosnijim."

Jos hänen tykönsä mennään miekalla eli keihäällä, aseilla eli haarniskoilla, niin ei hän itsiänsä liikuta.

Ei hän rautaa tottele enempi kuin kortta, eikä vaskea enempi kuin lahopuuta.

Ei häntä nuolet karkota, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat.

Vasara on hänen edssänsä niinkuin korsi; hän pilkkaa liehuvia keihäitä.

Ja hän taitaa maata terävällä kivellä, hän makaa terävällä niinkuin sontatunkiolla.

Hän saattaa syvän meren kiehumaan niinkuin padan, ja liikuttaa yhteen niinkuin voiteen.

Hänen jälkeensä polku valkenee; hän tekee syvyydet sangen harmaaksi.

Ei ole maalla hänen vertaistansa; hän on tehty pelkäämättömäksi.

Hän katsoo kaikki korkiat ylön; hän on kaikkein ylpeiden kuningas.